Ikäihmisten hoidossa ja hoivassa tarvitaan ammattitaitoa ja osaamista – pelkät käsiparit eivät riitä

Ikäihmisten hoitoon ja hoivaan sekä mielekkään elämän toteuttamiseen saa mielellään osallistua moniammatillinen henkilökunta. Myös vapaaehtoiset ja muut toimijat ovat tärkeitä. Koulutettujen hoitotyöntekijöiden määrästä ei kuitenkaan voida tinkiä. Suurin osa ympärivuorokautisessa hoidossa ja hoivassa olevista ikäihmisestä on muistisairaita ja muistisairaiden toimintakykyä ylläpitävä ja edistävä hoito vaatii ammattitaitoa ja osaamista.

Alalle kouluttamaton henkilön on vaikea arvioida sen hetkistä toimintakykyä ja toimia sitä tukevasti. Ilman koulutusta oleva henkilö voi auttaa liikaa tai toimii avustustilanteessa väärällä tavalla niin, ettei muistisairas voi hyödyntää olemassa olevia voimavarojaan. Muistisairaan henkilön kokonaistilanteen arvioiminen vaatii riittävän laaja-alaista koulutusta. Esimerkiksi muistisairaan ollessa levoton, ahdistunut tai aggressiivinen on pystyttävä pohtimaan laaja-alaisesti syitä käyttäytymiseen: onko kysymyksessä infektio, uuden lääkkeen aiheuttama sivuvaikutus, pelko, kipu, kohtaamiseen liittyvä haaste tai koti-ikävä. Jos ammattitaitoa ei ole, ryhdytään liian usein käyttämään rajoittavia toimenpiteitä ja valitettavan usein myös rauhoittavia lääkkeitä. Rajoittavat toimenpiteet heikentävät elämänlaatua ja rauhoittava lääkitys voi tehdä muistisairaasta vuodepotilaan.

Myös alan koulutuksessa on kehitettävää. On syytä kysyä, antavatko nykyiset sosiaali- ja terveysalan eri ammattien peruskoulutukset riittäviä valmiuksia esimerkiksi toimintakykyä ylläpitävään hoitoon ja hoivaan. Yksi mahdollisuus asian kehittämiseen olisi ottaa kinestetiikka osaksi kaikkien sosiaali- ja terveysalan ammattien opetussuunnitelmia ja peruskoulutusta. Jos työntekijä jo ammattiin opiskelun alusta alkaen oppii ja omaksuu voimavaralähtöisen toimintatavan oman työnsä perustaksi, se ei katoa työelämään siirryttäessä.

Kinestetiikka on toimintamalli, jossa keskeistä on toimiva vuorovaikutus sekä kommunikointi liikkeen ja koskettamisen avulla. Oleellista on, että auttaja pysähtyy kohtaamaan aidosti apua tarvitsevan ihmisen. Toimintamallin avulla ihminen kykenee olemaan aktiivinen sairaudestaan tai vammaisuudestaan huolimatta. Kinestetiikassa auttaja ja autettava toimivat yhdessä ja silloin vuorovaikutustilanteestakin tulee kunnioittavaa ja tasa-arvoinen.

Myös työelämässä tarvitaan paljon täydennyskoulutusta. Valitettavan usein toimintamallit ja hoitomenetelmät perustuvat ”meillä on aina tehty näin” – malliin. Toiminnan perustana tulisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan olla riittävä näyttö. Kinestetiikan hyödyistä alkaa olla jo melko paljon näyttöä ja hyviä käytäntöjä, mutta tutkimusta ja tutkimukseen perustuvaa kehittämistyötä on edelleen jatkettava.

Toivottavasti henkilöstömitoituksen rinnalla organisaatioissa on viisautta ja ymmärrystä varmistaa se, ettei säästösyistä lähdetä tinkimään työntekijöiden ammattitaidosta ja osaamisesta. Pelkkä käsiparien määrä ei riitä varmistamaan laadukasta hoitoa ja hoivaa. Uskon, että esimerkiksi kinestetiikkaa hyödyntämällä saadaan ikäihmisten toimintakyky säilymään kauemmin. Toisaalta monissa kinestetiikkaa käyttävissä työyhteisöissä työntekijät ovat kokeneet työn muuttuneen kevyemmäksi ja sitä myötä sairauspoissaolot ovat vähentyneet. Kinestetiikka on myös työntekijälle miellyttävä ja turvallinen tapa työskennellä.

Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)