Kinestetiikka omaisen näkökulmasta

Tehostettu palveluasuminen -termillä voi olla vähän paha kaiku. Kaikista se ei kuulosta oikein kodinomaiselta – sellaiselta leppoisalta vanhuksen hoivakodilta, jossa kaikessa rauhassa hörpitään kahvia, kudotaan sukkaa ja katsotaan vanhoja kotimaisia elokuvia. Parhaimmillaan tehostettu palveluasuminen voi kuitenkin kalseasta nimestään huolimatta olla oikein onnellinen tapa viettää elämän ehtoopuolta.

Esimerkiksi Sastamalan Anninpirtissä, joka siis on tehostetun palveluasumisen yksikkö, on vallan hieno meininki: siellä vanhukset saavat elää normaalia omaehtoista elämää, johon kuuluu päivittäisiä askareita kunkin asukkaan mielen mukaan. Ketään ei pakoteta mutta kannustetaan kyllä. Anninpirtti onkin sertifioitu kinestetiikan laatuyksikkö. Anninpirttiä voi seurata Facebookissa, ja Anninpirtin esihenkilön Auli Kanervan mainion puheenvuoron hyvinvoivista asukkaista ja henkilökunnasta voi kuunnella tästä (YouTube).

Kaikki eivät tietenkään voi ängetä Anninpirttiin, vaikka se ideaalista olisikin. Tuolla kylillä ja kujilla kuiskitaan, että tehostettuun palveluasumiseen ei ylipäätään niin vain pääsekään. Osa vanhuksista kuulemma hoidetaan kotiin jopa silloin, kun he ovat joutuneet pysyvästi vuoteenomiksi. Mietinkin, mitkä sitten ovat ne kriteerit, joilla tehostettuun palveluasumiseen pääsee, jos edes täydellinen liikuntakyvyn menetys ei siihen riitä.

Olinkin todella helpottunut, kun muistisairas ja liikuntakyvytön äitini sai tehostetun palveluasumisen paikan, suoraan pitkältä sairaalareissulta. Eipä tarvitse enää miettiä, onkohan hän pysynyt yön sängyssä vai maannut kipeästi lattialla tunteja ennen kotipalvelun hoitajan tuloa.

Paikan hyväksyminen jäi minulle ja kävin suurin toivein katsomassa äidin tulevaa kotia. Kun äidin viimeiset vuodet ovat olleet melkoisen kiikkerät, olisi vaihteeksi onnellista, että hänellä olisi mukavaakin elämistä. Paikka vaikutti ihan asialliselta, kunnes kysyin: ”Onko teillä kinestetiikka käytössä?”

Ei ollut. Voi itku!

Olen häärännyt Kinestetiikkayhdistyksen järjestösihteerinä kolme vuotta ja sinä aikana täysin vakuuttunut siitä, että kinestetiikka pitää olla käytössä aina, kun ihmisiä hoidetaan, hoivataan ja avustetaan. Muuten ei tule mistään mitään – tai ainakin melkein ei tule mistään mitään – ei tule yhtä hyvin mistään mitään kuin tulisi kinestetiikan avulla. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan.

Äitini on erittäin kivulias ja varmaan senkin vuoksi ajoittain aika haluton liikkumaan. Muistisairaus teettää vielä omat ongelmansa. Hänelle juuri olisi kinestetiikka niin tarpeen – niin kuin tietysti kaikille muillekin, jotka tarvitsevat apua elämäänsä.

Jos hoitopaikassa ei ole kinestetiikka käytössä, miten voin olla ihan varma, että äiti hoidetaan hyvin eikä hänen anneta maatua sängyn pohjalle? Ei ole kyse siitä, ettäkö epäilisin hoitajien ammattitaitoa tai en arvostaisi heitä – päinvastoin. Enemmänkin on kyse siitä, että tiedän hoitotyön olevan raskasta, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Kaikki lisäapu ja -helpotus siihen on tarpeen.

Ikävä tosiasia on kuitenkin, että toisinaan hoidossa on puutteita. Tosiasia on myös, että täydellisenä hoitoalan maallikkona minun on vaikeaa arvioida hoidon tasoa. Muistisairaalta kysyminenkään ei usein auta, kun vastaukset voivat olla jotain väliltä ”Oikein hyvin on mennyt” ja ”En ole ruokaa saanut koko päivänä eikä hoitajaa ole näkynyt lainkaan.”

Jos hoitopaikassa olisi käytössä kinestetiikka, tietäisin varmasti, että hoitajalla on käytössään mahtava työkalupakki, jolla hän voi keventää sekä omaa työtään että kannustaa äitiäni osallistumaan omaan elämäänsä. Jos yksikkö olisi peräti kinestetiikan laatuyksikkö, tietäisin varmasti, että koko henkilökunta on sitoutunut kinestetiikkaan ja asiakkaat – tässä tapauksessa siis äitini kämppäkavereineen – saavat laadukasta ja arvostavaa hoitoa.

Tutustumisen jälkeen lähetin paikan esihenkilölle – pyynnöstä toki – tiiviin paketin kinestetiikasta. Oli mukava kuulla, että hän oli asiasta kiinnostunut ja yksikössä oli jo aiemmin keskusteltu, että ”Pitäisiköhän meidänkin?”

Pitäisi! Pliis! Terveisin omainen.

Heli Ristilä
järjestösihteeri,
Suomen Kinestetiikkayhdistys ry