Kinestetiikkaa 25 vuotta

Vuosi lähenee loppuaan ja uusi vuosi on melkein jo ovella. Tässä vaiheessa on hyvä katsoa taaksepäin.

Tämä vuosi on ollut koronasta toipumisen aikaa. Kurssit ovat taas lähteneet käyntiin, peruutuksia on ollut enää vähän ja ryhmäkootkin ovat kasvaneet. Aletaan jälleen olla arjessa kiinni.

Tänä vuonna myös tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun ensimmäinen kinestetiikan kurssi järjestettiin Suomessa. Esther Wintsch Sveitsistä tuli opettamaan tänne vuonna 1997, ja minä toimin kurssilla tulkkina. Turussa pidetyllä kurssilla oli mukavasti osallistujina vanhustyön hoitajia. Useimmat heistä eivät kuitenkaan tienneet, mille kurssille olivat tulossa. Kinestetiikka kuulosti kuulemma joltain eteeriseltä aiheelta tai kinesioteippaukselta.

Tuolloin peruskurssi oli kolme päivää yhteen putkeen – ja rehellisesti sanoen se oli hieman liikaa yhdellä kertaa ja vielä kahdella kielellä.

Itse valmistuin peruskurssien ja syventävien kurssien kouluttajaksi Sveitsissä ja Saksassa 90-luvun lopussa. Omien kurssien pitämisen aloitin ihan suomen kielellä. Asiaa vauhdittaakseni kutsuin myös sveitsiläisiä ja saksalaisia kouluttajia edelleen Suomeen.

Samoihin aikoihin houkuttelin Virpi Koposen ja Satu Kanasen Sveitsiin kouluttajakoulutukseen.

Koko koulutus oli saksan kielellä, ja olin mukana tulkkaamassa. Iltaisin jatkoimme vielä oppien purkamista kotonani. Virpi ja Satu kävivät Sveitsissa useamman kerran. Kyllähän se omat kommervenkkinsä vaati, mutta hyvin selvittiin. Elekielellä ja kehollisella kommunikoinnilla pärjää aina!

Nyt kun Satu lopettaa kouluttajana toimimisen tämän vuoden lopulla, ehti hänelle tulla hieno 24 vuoden rupeama kinestetiikan opettamista ja edistämistä Suomessa. Sadulle paljon kiitoksia kinestetiikan pioneerina toimimisesta ja kaikkea hyvää elämään jatkossakin!

Koulutusten kysyntä alkoi kasvaa, ja oli hienoa saada lisää kouluttajia mukaan. Nyt meitä on 42 ja kouluttajakoulutuksessa kahdeksan. Tutoreiden määrä kasvaa myös vuosittain, ja heillä onkin merkittävä rooli kinestetiikan juurtumisessa käytäntöön työpaikoilla.

Kinestetiikkayhdistyksen perustaminen 2009 mahdollisti toiminnan kehittämisen ja ammattimaisuuden. Tästä hyvänä esimerkkinä on laadukas oppimateriaali, verkkosivut, Kinestetiikka-lehti ja blogi sekä useat kinestetiikan laatuyksiköt eri puolilla Suomea. Yhdistykselle palkattu järjestösihteeri huolehtii ansiokkaasti pyörien pyörimisestä. Ja koko ajan kehitymme lisää!

Soteuudistukseen mukanaan tuomat hyvinvointialueet näen mahdollisuutena kinestetiikan leviämisen kannalta. Toivoisin alueiden panostavan kinestetiikan koulutuksiin ja käytäntöön juurruttamiseen henkilöstön veto- ja pitovoiman edistämiseksi sekä asiakkaiden hyvän ja laadukkaan hoidon turvaamiseksi. Tukena tässäkin ovat kinestetiikan aluetoimintamallin alueet.

Kinestetiikan tutkimus on myös lisääntynyt mukavasti. Yksi väitöskirja on valmistunut 2020 ja tekeillä on kolme väitöskirjaa Oulun yliopistossa.

Oma työurani on pyörinyt kinestetiikan ympärillä jo vuodesta 1994. Silloin suoritin kinestetiikan peruskurssin sveitsiläisessä hoivakodissa, ja siitä se lähti. Sen lisäksi, että toimin kinestetiikkakouluttajana, koulutan uudet kouluttajat ja tutorit. Olen myös kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja, ja siinä roolissa teen yhteistyötä erilaisten sosiaali- ja terveysalan toimijoiden kanssa.

Tutkijataustani kautta olen mukana kinestetiikan tutkimusprojekteissa Suomessa ja Sveitsissä. Yhteistyö Oulun yliopiston GeroNursingCentren (GNC) kanssa on antoisaa. Teemme myös yhteistyötä opetuksen parissa: kinestetiikka on sisällytetty GNC:n opetuskokonaisuuksiin.

Minulle kinestetiikan eteenpäin vieminen on elämäntyö. Tosin on elämässäni toki muutakin työtä kuin kinestetiikka. Sveitsissä, jossa asun, on ollut muitakin hommia vuosien varrella, olen esimerkiksi ollut tutkimusjohtajana, projektipäällikkönä, opettamassa hoitotyön aineissa – ja vaikka mitä!

Tänä vuonna minut palkittiin työstäni Suomen Valkoisen Ruusun ansioristillä. Tämä on minulle valtava kunnianosoitus pitkäjänteisestä työstäni kinestetiikan parissa. Kiitos yhdistykselle ansioristin hakemisesta ja kiitos kaikille sadoista onnitteluista, joita olen saanut. Ehkä tämä kunnianosoituskin vie kinestetiikan polkua taas eteenpäin – kouluttajat ja tutorit, valmistautukaa!