Olen toiminut kinestetiikkakouluttajana vuodesta 2011 alkaen, ja työni on tällä hetkellä lähes 100 % kouluttamista. Ennen pätevöitymistäni kinestetiikkakouluttajaksi koulutin pääsääntöisesti Avekki-toimintatapamallia. Kerron oman polkuni kinestetiikkakouluttajaksi.
Olin vuonna 2007 kouluttamassa Avekki-toimintatapamallia Helsingissä. Siellä eräässä harjoitteessa tehtiin siirtymistä taksin penkille. Siirtymisessä käytimme heijaavaa painonsiirtoa eteenpäin. Tällöin yksi osallistuja sanoi: ”Tämähän näyttää ihan kinestetiikalta!” Kysyin häneltä ihmetellen, että ”Miten tämä näyttää kinesioteippaukselta?” Hän vastasi: ”Ei kinesioteippaukselta vaan kinestetiikalta!”
Sitten hän kertoi: ”Olin kinestetiikan peruskurssilla, jonka piti Sveitsissä asuva suomalainen nainen. Tämä kinestetiikan guru käveli sängyn vierelle ja kosketti sängyssä selällään maannutta erittäin jäykkää (neliraajahalvaantunutta?) asiakasta päähän, ohjasi häntä päästä ja sitten tämä jäykkä ihminen istui sängynlaidalle.”
Kysyin tarkennusta siinä vaiheessa: ”Oliko tämä jotain uskomushoitoa vai henkiparantamista?” Hän vastasi: ”Ei tietenkään, vaan voimavaralähtöistä toimintamallia – kinestetiikkaa.”
Siinä vaiheessa kiinnostuin todella. Sain selville, että kouluttaja oli Virpi Hantikainen ja että hänellä on seuraava koulutus Pääjärvellä Lammilla. Sain lopulta selville, kuka koulutuksen järjestää ja pääsin mukaan ylimääräiselle paikalle.
Kun kävin kinestetiikan peruskurssin, olin hiukan sekaisin siitä tietomäärästä, mitä sain. Kuvasin kaikki harjoitteet ja harjoittelin koulutuksen jälkeen omalla ajallani. Opettelin seitsemän perusasentoa ja niihin siirtymiset etu- ja takaperin ulkoa ja testailin, miten ihminen kääntyy selältään mahalleen isovarpaasta. Olin todella innostunut asiasta. En ymmärtänyt vielä, että kinestetiikka ei ole temppuja tai ulkoa opeteltuja liikemalleja. Pääsin syventävälle kurssille vuonna 2008, jolloin totesin käytännössä asiakkaiden parissa, että enhän minä osaa vielä yhtään mitään. Sen vuoksi menin samana vuonna vielä uudestaan peruskurssille, jolloin asiat loksahtivat kohdilleen. Aloin ymmärtää, että käsitteiden syvällinen ymmärtäminen on avain kinestetiikan hyödyntämiseen niin liikkumisen avustamisessa kuin voimavaralähtöisessä vuorovaikutuksessa. Pääsin vuonna 2009 tutorkoulutukseen ja huhtikuussa 2010 alkaneelta kouluttajakoulutukselta valmistuin keväällä 2011 yhdessä Seppo Haudan, Juhani Kuittisen ja Kirsi Hagströmin kanssa.
Kouluttajana kehittyminen on vienyt aikaa, ja on ilo todeta vielä tänäkin päivänä, että koko ajan oppii uutta. Minulta kysyttiin tällä viikolla, mikä motivoi minua kouluttajana. Vastasin kysyjälle, että aikaisemmin olisin vastannut ”työntekijöiden työssä jaksamisen parantaminen ja heidän kinestetiikan taitojen kehittäminen.” Nyt paras motivaattorini on se, että asiakkaat, asukkaat ja potilaat saavat parempaa kohtelua, heidän voimavaransa saadaan käyttöön ja heidän elämänlaatunsa paranee. Erityisesti kaikkein heikoimpien, hauraimpien ihmisten ilon ja hyvän olon näkeminen saa minut ajamaan 60 000 km vuodessa eri puolille Suomea kouluttamaan niin kinestetiikkaa kuin Avekki-toimintatapamalliakin. Uskon – ei – TIEDÄN, että kinestetiikka parantaa kaikkien – muun muassa asiakkaiden, asukkaiden, potilaiden, omaishoidettavien, omaishoitajien ja työntekijöiden – hyvinvointia, kun ymmärrämme sen olevan kokonaisvaltainen toimintamalli eikä vain temppuja, kuinka saamme ihmisen avustettua helpommin vaikka pitkältään sängystä istumaan sängyn laidalle.
Raimo Lappalainen
Kinestetiikka- ja Avekki-kouluttaja, ft.