Miksi kinestetiikkaa ei opeteta lähihoitajakoulutuksessa pakollisena oppiaineena? Vanhustyön erikoisammattitutkinnon opiskelija esitti tämän kysymyksen kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropposelle, joka oli tullut tapaamaan opiskelijoita Suomen Diakoniaopistolle ja kertomaan sote-alan ajankohtaisista kuulumisista.
Merja Mäkisalo-Ropponen on kansanedustaja ja Kinestetiikkayhdistyksen kummi, koulutukseltaan sairaanhoitaja sekä terveystieteiden tohtori, eli hän on varmasti oikea ihminen vastaamaan tähän opiskelijoita askarruttavaan kysymykseen. Merjan vastaus oli, että rekisteröityä tuotemerkkiä, kuten Kinestetiikka®, ei voi säätää opetettavaksi oppiaineeksi.
Toivottavaa kuitenkin on, että kinestetiikkaa opetettaisiin paitsi lähihoitajan myös muissa sote-alan tutkinnoissa. Lähihoitajatutkintoon kinestetiikka solahtaa kuin veitsi sulaan voihin: tästä on hyvänä esimerkkinä Gradia-oppilaitoksen pilottihanke. Lähihoitajakoulutuksen opettajana voin kokemuksesta sanoa, että kinestetiikan opettaminen on hyödyllistä opiskelijalle ja palkitsevaa myös opettajalle. Harvasta oppiaineesta opiskelijat ovat niin innostuneita, koska he kokevat, että asioita voi suoraan soveltaa käytännön työtehtäviin.
Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, eli lähihoitaja, uudistui mittavasti vuonna 2018. Lainsäädäntötasolla nuorten ja aikuisten lähihoitajakoulutus yhdistyvät yhden lain piiriin. Käytännössä tämä näkyy siten, että aikuisopiskelijatkin suorittavat tutkinnon yhteiset, yleistietoutta sisältävät osat, ja tutkinnonosat arvioidaan yhdellä näyttötavalla.
Rakenne muuttui siten, että nykyisin on kaksi pakollista tutkinnonosaa entisen kolmen sijasta. Pakolliset tutkinnonosat ovat kasvun ja osallisuuden edistäminen sekä terveyden, toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistäminen. Kuntoutumisen tukeminen -tutkinnonosa itsenäisenä kokonaisuutena jäi siis pois, ja siinä olleiden sisältöjen tulisi sisältyä näihin kahteen uuteen tutkinnonosaan. Eri oppilaitokset toteuttavat opetuksen hyvin eri tavalla. Miten kuntouttavat sisällöt ovat käytännössä siirtyneet uuteen toteutussuunnitelmaan, vaihtelee suuresti eri oppilaitosten kesken.
Myös lähihoitajien osaamisaloihin tuli muutoksia. Merkittävää kinestetiikan opetuksen kannalta on, että vanhustyön osaamisalasta tuli ikääntyvien hoidon ja kuntoutumisen osaamisala, jossa korostuu asiakkaan voimavarojen tukeminen. Kuntoutuksen osaamisala sen sijaan jäi kokonaan pois uudistuksen myötä.
Uudistuksen myötä työpaikoilla tapahtuvaa oppimista painotetaan entistä enemmän, ja siihen on tullut moninaisia tapoja. Työssäoppimisen käsite poistui ja tilalle tuli koulutussopimus, joka tehdään oppilaitoksen ja työpaikan välillä tutkinnonosa kerrallaan. Tässä mallissa opiskelija ei saa työpaikalta palkkaa eikä oppilaitos maksa ohjauskorvausta työpaikalle. Oppisopimus säilyi edelleen sellaisena kuin se oli vanhassakin järjestelmässä. Työpaikat solmivat oppisopimuksia mielellään silloin, kun voivat niin sanotusti laskea opiskelijan vahvuuteen.
Näiden edellä mainittujen toteutustapojen rinnalle on oppilaitoksissa otettu käyttöön eräänlainen hybridimalli, niin sanottu työvaltainen oppimistapa, jossa opiskelija hankkii osaamista pitkäkestoisessa työpaikalla tapahtuvassa oppimisjaksossa, voisi ehkä sanoa kisälli-oppipoika-mallilla. Opiskelijalle tai työpaikalle ei makseta korvausta tästä työstä. Opiskelijat ovat koko opintojensa ajan työpaikoilla pidempiä jaksoja kuin oppilaitoksessa, ja uutta on se, että opettajat jalkautuvat työpaikolle opettamaan.
Koronakevään myötä myös ammatillisessa koulutuksessa opetukset piti järjestää uudella tavalla. Oppilaitokset sulkivat ovensa, ja opetus siirtyi verkkoympäristöihin sekä työpaikoille. Käytännön opetustunteihin, kuten kinestetiikka, koronan vaikutus oli merkittävä. Onneksi omat viimeiset keväälle suunnitellut kinestetiikan harjoittelutuntini ehdin pitää juuri ennen oppilaitosten sulkeutumista.
Epäilen vahvasti, että tämän kevään kokemusten myötä oppilaitokset painottavat yhä enemmän verkko-opintoja sekä työelämässä oppimista. Aidoissa asiakastilanteissa tapahtuva oppiminen on sitä haastavampaa, mitä nuoremmasta ja aloittelevammasta opiskelijasta on kyse. Opiskelijaa ei voi vain työntää työpaikalle ja toivoa, että asiat sujuvat. Mielestäni onkin tärkeää painottaa oppilaitoksen ja työpaikan yhteistyötä ja vuoropuhelua. Mitä osaamista opiskelija voi saada työpaikalta ja miten? Missä työelämän tilanteissa tarvitaan opettajaa ja oppilaitosta opiskelijan tarpeisiin, ja voiko oppilaitos kouluttaa työpaikan henkilöstöä joissain asioissa? Mitä opettajan pitää tietää, ja mitä hän voi oppia opiskelijan työpaikalta?
Merja Mäkisalo-Ropposen vierailuun palatakseni hänen viestinsä oli, että sote-alan ammattilaisten tarve ei ainakaan vähene tulevaisuudessa. Oma kokemukseni on, että pääkaupunkiseudulla on työvoimapula lähihoitajista jo nyt. Oppilaitosten pitääkin huolehtia siitä, että ammattilaisia valmistuu työmarkkinoille ripeää tahtia. Vauhdin rinnalla on varmistettava se, että ammattitaidon laatu säilyy hyvänä. Kinestetiikan tarjoama opetusjatkumo varmistaa laadukasta sisältöä ihmisen voimavaroja ylläpitävään toimintaan ja työtapaan. Toivottavasti tähän mahdollisuuteen tarttuu moni oppilaitos sekä työpaikka ja kouluttaa henkilöstöään kinestetiikassa.
Kirsi Myller-Pirinen
lehtori, Suomen Diakoniaopisto TtM, fysioterapeutti