Tutkijatohtori Jari Pirhonen Helsingin yliopistosta kirjoittaa toimijuudesta ja osallisuudesta, jotka ovat hyvän elämän peruspilareita vanhustenhoidossa. Teksti on julkaistu Elämää kuoleman äärellä -blogissa 4.11.2020 otsikolla Sosiaalisen kuoleman kynnyksellä.

Tekstin sisältö on erittäin ajankohtainen edelleen, vaikka suosituksia vanhustenhoidon laadusta on tehty jo vuosia. Vieläkin on yleinen käytäntö, että asukkaan osallisuutta ja päätösvaltaa rajoitetaan ensimmäisenä, kun hän tulee hoivan piiriin. Häntä enää kohdata oman elämänsä asiantuntijana.

Suomen Kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja Virpi Hantikainen

Alamme helposti hoitaa korkeaa ikää, sairautta ja raihnaisuutta, emme tukemaan jäljellä olevaa toimintakykyä ja osallisuutta.

Miksi vanhuksen osallisuus ja toimijuus on yhä vähäistä monissa hoitopaikoissa? Miksi se toisissa hoitopaikoissa toteutuu ja toisissa ei? Meidän vanhusten hoidon ammattilaisten tulisi jatkuvasti muistaa ihmisen perustarpeet, joita jokainen meistä yrittää mahdollisuuksiensa mukaan tyydyttää, että tavoittaisi hyvän elämänlaadun.

Hoitoalan koulutuksessa näitä opetetaan, mutta mihin ne katoavat hoidon ja hoivan arjessa?

Olellisimpia ihmisen perustarpeista ovat
  • kyky ja mahdollisuus tehdä itselleen tärkeitä asioita ja saada onnistumisen kokemuksia saavutuksistaan, vaikka pieniäkin
  • kyky ja mahdollisuus ylläpitää sosiaalisia kontakteja
      • Jollakin on aikaa minulle, joku on aidosti läsnä kanssani.
      • Saan huomiota ja rakkautta, saan kokea kosketusta ja läheisyyttä.
      • Minulla on mahdollisuus seksuaalisuuteni toteuttamiseen, jos niin haluan.
      • Voin elää yhteisössä ja kuulua siihen.
      • Voin osallistua, minulta kysytään toiveitani ja ajatuksiani, vaikken pystyisi vastaamaan; voin ja saan ilmaista itseäni, myös sanattomasti.
      • Saan kokea arvostusta, tulen ymmärretyksi ja huomioiduksi tavallani ilmaista itseäni, myös muistisairaana.

Tulen kuulluksi ja nähdyksi – olen olemassa.

Pirhonen kirjoittaa: ” – – hoitojärjestelmän tehtävä on tukea toimintakykyään menettäviä ihmisiä elämään mahdollisimman oman näköistään elämää yhteydessä toisiin ihmisiin”.

Hoivakodeissa monille vanhuksille ne toiset ihmiset ovat hoitohenkilökunta.

Kinestetiikan voimavaralähtöisen toimintakulttuurin perusajatuksena on toisen ihmisen kunnioittava kohtaaminen. Pohdimme jatkuvasti samoja asioita, joista Pirhonen blogissa kirjoittaa. Pyrimme koulutusten avulla ja käytännön hoitotyössä herättelemään tietoisuutta vanhuksen toimijuudesta ja osallisuudesta – myös perushoidon aikana.

Tärkeitä esille tuomiamme asioita ovat muun muassa:
  • Vanhuksen puolesta ei päätetä, mitä hän osaa ja saa tehdä ja milloin.
  • Vanhus saa olla toimijana ja osallisena siinä, miten avustustilanteissa hänen kehonsa kanssa toimitaan. Häntä kannustetaan ja rohkaistaan.
  • Vanhusten luokitteleminen yksin ja kaksin autettaviin (niin sanotut paripaikat) sulkee vanhuksen toimijana ja osallisena pois avustustilanteista. Kukaan ei kuitenkaan ole yksin tai kaksin autettava, vaan vanhus on aina yhtenä toimijana mukana.

Kummimme Jaakko Valvanne on sanonut: ”Niin kauan kuin elän, älkää puhuko minulle kuolemasta vaan elämästä.”

Vanhuus ei ole sairaus vaan yksi elämään kuuluva vaihe, kuten lapsuus, nuoruus tai aikuisuuskin. Hoivatyössä vanhus on kaiken toiminnan lähtökohta, ja hänet kohdataan ainutlaatuisen arvokkaana yksilönä.

Sosiaali- ja terveysministeriön Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023 mainitsee ”Uudenlaiset hyväksi havaitut toimintamallit, kuten kinestetiikka, lisäävät asiakkaiden omaa liikkumista ja samalla tukevat henkilöstön työskentelyä.” (STM laatusuositus, sivu 49)

Yhdyn Pirhosen kysymykseen: ”Pitäisiköhän ajattelua nitkauttaa vähän siihen suuntaan, että vanhuksistamme huolehtiessamme tärkeimmiksi asioiksi nousisivatkin toimijuuden ja osallisuuden tukeminen?”

Lisään tähän ajatuksen: Myös perushoidon aikana toimijuuden ja osallisuuden tukeminen on mahdollista.

Virpi Hantikainen

Suomen Kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja, TtT